Olen useasti pohtinut pienessä mielessäni näitä ns. kaverisuhteita ja niiden häviämistä. Nyt se sama tuli taas mieleeni, kun aikamoisen kiukuttelupäivän jälkeen niitä kaipaisi. 

Aiemmin minulla oli paljon kavereita, mutta kun aloin odottamaan Leeviä, suurin osa hävisi sen siliän tien. Vissiin kait ne luuli, että se raskaus tarttuu sad Tai no, ryyppykavereitahan riittää aina, ja silloin odotusaikana kun en jostain kumman syystä voinut juomaan lähteä, niin ei silloin kannata soittaakkaan. Nykyisin YKSI ainut kaveri muistaa edes joskus pyytää kahville, istumaan iltaa tms.! Tottakai ymmärrän sen, ettei aina voi olla miuta ns. viihdyttämässä, mutta ettei ollenkaan? Se on olevinaan jotenkin suuri este, että miulla on lapsi?? Hah, sanonpa vaan... 

Se on hyvä, kun "kaverit" päättää miun puolesta, et miten joihinkin esim. pippaloihin tms. pääsen. "Sillä on se lapsi, ei se pääse kuitenkaan, ni ei pyydetä ees" - Aijaa, no enpä olis halunnukkaa sad Ja juu, kyllä olen muutamaan otteeseen kieltäytynyt tämän yhden kaverin kutsuista, koska en minäkään aina jaksa, varsinkin nyt kun olen töissä, mutta arvostan silti sitä todella paljon, että hää edes jaksaa pyytää heart. 

Samoten jos alkaa seurustelemaan jonkun kanssa, niin vanhat kaverit saavat jäädä oman onnensa nojaan. Tottakai olen onnellinen siitä, että kaverit ovat onnellisia, ja toivonkin, että suhde onnistuu, mutta joskus minäkin kaipaisin edes sen kahvikupin verran aikaa. Onhan sen uuden kullan kainalossa kivaa olla, ja alkuhuuma on niin ihanaa, mutta eikai se suhde siihen kaadu, jos hetken kävisi kahvilla? Itsekästä ehkä, mutta näin se vaan on, ja tunnen oloni hylätyksi. 

Tiedän kyllä olleeni itse erittäin huono kaveri, kun en jaksa soitella, mutta lopetin ihmisille soittelun, kun ensinnäkin se olin aina minä, joka soitti, ja toiseksi, tuntuu, ettei heillä ole minulle aikaa (tai mielenkiintoa). Jokuhan tähän voi tietysti väläyttää, että itseppä olet lapses hommannu (enkä missään nimessä oo väittänyt, että Leevi olis pilannu miun elämän, ei todellakaan!!! Ihmettelen vain tuota ns. hylkäämistä), tai kun sitkeästi vain soitat ja pyydät, niin kyllä se siitä. Ei, kun se ei ole siitä... En jaksa aina olla vinkumassa, että voisinkos päästä mukaan, voitaisko, tehtäskö, olisko... Plaah...

No, tässäpä taas tältä erää purnausta, palaan taas seuraavalla kerralla tavallisiin aiheisiin, kuten askarteluun tms...